27/09/2024
Blogi

Metsänomistaja omistaa, omaisuudensuoja suojaa – mutta mitä?

Viimeaikainen metsäalaa ravisuttanut uutisointi uhanalaisten lajien esiintymiskohteiden tuhoutumisista on nostanut jälleen puolustelun metsänomistajan oikeudesta hyödyntää omaisuuttaan maksimaalisesti lain puitteissa, vaikka tutkimusten perusteella tiedetään, ettei lakien noudattaminen riitä kansallisiin ja kansainvälisiin ilmasto-, monimuotoisuus- ja vesitavoitteisiin pääsemisessä. Metsänomistaja korjaa hyödyt, mutta haitoista, kuten luontokadosta tai vesistöjen pilaantumisesta kärsivät kaikki muutkin. Onko nykykäytäntö aikansa elänyt? Tulisiko omaisuudensuojaan sisällyttää oikeuksien lisäksi enemmän velvollisuuksia, jotta luontokato saataisiin pysäytettyä? Entä voivatko uudet ansaintakeinot valua vahingossa metsänomistajalta sivu suun, kun omistajuuden kaikkia ulottuvuuksia ei ymmärretä?

Omistajuuden oikeudet ja omaisuudensuojan rajojen määrittely ovat olennaisia kysymyksiä puhuttaessa luontokadon pysäyttämisen keinoista, sillä lajikirjo ja ekosysteemien moninaisuus sekä haasteiden globaali luonne ei tunnista omistajuuden rajoja.

Ensin pari sanaa omaisuudensuojasta, yhteisistä (commons) ja ekosysteemipalveluista.

Omaisuudensuoja lasketaan ihmisoikeuksiin. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen lisäpöytäkirjassa vuodelta 1952 turvataan jokaiselle ihmisoikeutena oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan. Suomen vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa kirjoitettiin omaisuudensuojan yleissäännös muotoon ”jokaisen omaisuus on turvattu” (1).

Omaisuudensuoja on kuitenkin hyvin uusi ajatus. Paljon aikaisemmin ihmisyhteisöjen elinehtona on ollut erilaiset yhteiset viljely- ja laidunmaat, kalastusoikeudet ja metsästä saatavat hyödykkeet. Eurooppalaisessa poliittisessa ajattelussa jo Rooman valtakunnasta lähtien on luonnonyhteiset, kuten maa, vedet, ilma ja aurinko, ymmärretty ihmisyhteisön yhdessä hyödynnettäviksi (2). Tarve omaisuudensuojalle syntyi yhteisvarantojen yksityistämisen myötä, jotta omaisuuteen uskallettaisiin investoida ja sitä kehittää. Kukapa raivaisi pelloksi metsää, jos ei voisi olla varma, että saa sitä itse viljellä.

Kun ekokriisit alkoivat nousta yhteiseen ymmärrykseen, nousi tarkasteluun samalla myös ekologisten prosessien merkityksellisyys ja globaali luonne. Kenen tulee kantaa vastuu hiilensidonnan ja hapen ja vedenpuhdistuksen kaltaisten prosessien ylläpidosta? Lanseerattiin termi ekosysteemipalvelut, joita käytettiin ja tutkittiin erityisesti 2000-luvun alussa. Termi toi luonnonyhteiset takaisin keskusteluun ja teki näkyväksi ekosysteemien tuottamat muut elintärkeät prosessit, joiden toimivuudesta ihmiskunta hyötyy yli omistajuus- tai maarajojen.

Ja takaisin metsänomistajuuteen. Mitä metsänomistaja omistaa, kun hän omistaa metsää, ja millaista vastuuta metsänomistaja velvoitetaan kantamaan metsiensä luonnonyhteisistä?

Nykylakien ja asetusten ollessa voimassa, metsänomistaja ei omista metsäekosysteeminsä perusuran hiilensidontaa, vaan sen raportoi itselleen valtio. Kun siis metsänomistajan metsissä puut kasvavat hiilen sitoutuessa niihin ja varastoituessa maaperään, sitoutuneen hiilen yksiköt ovat valtion omaisuutta, joka laskee sen omaan hiilitaseeseensa. Metsänomistaja ei voi tästä syystä myydä hiilensitomispalveluita, paitsi jos hän pystyy osoittamaan, että metsässä tehtävillä aktiivisilla toimilla sinne sitoutuu enemmän hiiltä kuin ilman toimia.

Vaikkei metsänomistaja omista hiilensidontaprosessia, se omistaa kuitenkin osan sen tuotoksista, kuten vaikka puutavaran. Ne hän voi halutessaan myydä eniten tarjoavalle, kunhan varmistaa, että jonkinlainen puusto uudistuu poistetun tilalle. Metsää ei siis saa hävittää.

Metsänomistaja omistaa myös toistaiseksi maapalansa monimuotoisuuden, kuten sienirihmastot, bakteerit ja yleiset kasvit, joiden elinympäristön hän voi myllätä. Harvinaisia kasveja suojaa valtio, samoin kuin harvinaisia luontotyyppejä ja niiden lähiympäristöjä, ja niihin metsänomistaja ei saa kajota, joten ne voi tulkita valtion omaisuudeksi. Valtion voi katsoa myös omistavan käytännössä kaikki eläimet ja linnut, sillä jos metsänomistaja tappaa tiluksillaan tallustelevan siilin, hänen tulee maksaa siitä valtiolle korvauksena ympäristöministeriön hinnaston mukaan 101 euron sanktio. Kuitenkin joitain eläimiä metsänomistaja saa tappaa koska vain, kuten haittaeläimiä tai vieraslajeja, ja toisia vain tiettyyn aikaan vuodesta, kunhan tarvittavat luvat ovat kunnossa. Hän omistaa myös pyyntiluvat metsissään eläville hirville ja muille sorkkaeläimille, mitkä hän voi halutessaan antaa tai myydä eteenpäin.

Erikoista on, että vaikka metsänomistaja ei omista metsässään pesivää kuusitiaista, hän nykytulkinnan mukaan omistaa kuitenkin sen pesän, munat ja pienet poikaset. Ne hän voi nimittäin tuhota halutessaan kaatamalla puun pesimäaikaan itse tiaista suojaavasta laista huolimatta, mutta vain, mikäli hän näin toimiessaan harjoittaa metsätaloutta. Jos metsänomistaja kävisi hävittämässä pesän muilla keinoin, syyllistyisi hän ympäristörikokseen. Tällainen yleispoikkeus (LSL, 82 §) pätee myös muihin rauhoitettuihin kasveihin tai eläimiin, kuten vaikka raakkuihin: metsätaloutta saa harjoittaa niiden elinpiirissä, ja vahingoittamista tulee välttää, mutta vain jos se on mahdollista ilman merkittäviä lisäkustannuksia (3).

Pohjavesiesiintymiään metsänomistaja ei omista, eikä maan alta löytyviä malmeja. Hän kuitenkin omistaa osittain metsiensä tuottamat vesienpuhdistus- ja kiintoaineiden pidätyspalvelut, ja voi niitä vahvistaa tai heikentää halutessaan. Hän voi myös ohjata vesiä palstansa sisällä haluamallaan tavalla huolimatta siitä, että sillä olisi heikentävä vaikutus valuma-alueen alapuolisiin ekosysteemeihin. Metsän rakenteenkin hän voi muuttaa, samoin kuin puulajisuhteet. Myös lahopuut hän saa ottaa ja poistaa, paitsi tietyiltä kohteilta, kuten boreaaliset luonnonmetsät tai tervaleppämetsät, joissa valtio on ottanut omistajuuden kohteen monimuotoisuuspalveluista, vaikka itse puutavara ja maapohja ovatkin metsänomistajan omaisuutta.

Vaikka metsänomistaja omistaakin sienirihmaston ja varvut, ovat niiden tuotokset, kuten sienet ja marjat, vapaata riistaa eli jokaisen poimittavissa. Myöskään metsän terveys-, kulttuuri- ja liikuntapalveluista nauttiminen ei ole vain metsänomistajan omaisuudensuojan piirissä, vaan kuka tahansa saa käyskennellä hänen metsissään ja kokea metsäkävelyn aistikokemusten ja mikrobien terveyshyödyt. Kuka tahansa voi myös tehdä liiketoimintaa toisten metsissä, vaikka matkailun saralla. Toisaalta metsänomistaja omistaa edellä mainittujen palveluiden ja liiketoiminnan puitteet, ja hän saa heikentää kohteen soveltuvuutta niihin ja aiheuttaa lähiasukkaille suurenkin maisematason muutoksen. Lähiluonto, sielunmaisema tai metsien terveyshyödyt eivät kuulu omaisuudensuojan piiriin, vaikka nautintaoikeus määritelmästä löytyykin. Metsäautoteillä ja muilla rakennetuilla elementeillä puolestaan on selkeä omistaja ja sopimuspohjainen käyttäjäkuntansa, eikä muilla ole niihin luvatta asiaa.

Onko tämä tulkinta omaisuudensuojasta kestänyt aikaa? Nykytiedon valossa ja kuudennen sukupuuttoaallon jyllätessä omaisuudensuojan tulkinta tulisi määritellä uudestaan ja sisällyttää omistajuuteen velvoite luonnonyhteisten prosessien uudistumiskyvyn ylläpidosta. Tällöin oikeus hyödyntää metsäomaisuutta pitäisi sisällään myös velvoitteen kohtuullisuuteen sekä seuraavien sukupolvien oikeudet puhtaaseen ja monimuotoiseen elinympäristöön.

Uusi aika tuo myös uusia tulonmuodostuskeinoja metsänomistajille, joiden omistajuudessa tulee olla hereillä. Tulevaisuudessa luontodatalla on teollisuudelle suuri lisäarvoa tuottava merkitys yritysvastuuraportointivelvoitteiden kasvaessa. Jokaisen eurooppalaisen yrityksen on tulevaisuudessa osoitettava omat luontovaikutuksensa ja pyrittävä vähentämään niitä kilpailuedun nimissä. Metsänomistajalle se voi tarkoittaa sitä, että raaka-aineen volyymien tuotantoakin tärkeämpää on laadukkaan monimuotoisuusdatan tuottaminen myytävän puutavaran kylkeen, jolloin jatkojalostaja voi olla varma siitä, että puutavara on tuotettu monimuotoisesta metsästä, jonka luontoarvoja ei ole heikennetty.

Tämä pakottaa miettimään metsänomistajuutta jälleen uudesta, abstraktimmasta tulokulmasta: ovatko tekopökkelön tiedot metsänomistajan omaisuutta, vai myykö hän tietämättään metsänsä monimuotoisuusdatan yritykselle hakkuiden yhteydessä? Jos metsänomistaja tekee hakkuut, jossa kuviolle jätetään säästöpuita, omistaa elementtien datan hakkuuoikeudet ostanut metsäyhtiö. Se raportoi luontolaatudatansa osana omaa vastuullisuusraportointiaan, eikä metsänomistaja voi sitä enää hyödyntää. Hän voi vain katsoa vierestä, kun yhtiön raportoima tekopökkelö hitaasti lahoaa ja maatuu lopulta osaksi valtion hiilitasetta.

Teksti: Johanna Haapala. Kirjoittaja on Luontoan johtava konsultti, metsänhoitaja ja metsänomistaja.

Kuva: Aarón Blanco Tejedor on Unsplash